tiistai 11. elokuuta 2015

Aviapoliksen Facebook-sivun ylläpitäjän keittiösosiologinen pohdinta

Perustin asuinalueellemme oman Facebook-sivun jo monta vuotta sitten. Aviapoliksen sivu on varmasti yksi ensimmäisistä kaupunginosasivustoista Suomessa. Nyt noin kahden ja puolen tuhannen jäsenen yhteisössä käydään vilkasta keskustelua alueen asioista, muun muassa tapahtumista, liikenteestä ja palveluista. Muun muassa.

Vasta ihan viime vuosina melkein vihoviimeisimmätkin myöhäiset omaksujat ovat saapuneet Facebookiin. Alueen nuoret ovat myös saavuttaneet Facebook-iän. Onkin hienoa, että yhteisössä on eri ikäisiä äänessä.

Samaan aikaan kun muissa Facebook-ryhmissä ja seinissä vauhkotaan monikulttuurisuudesta ja ollaan avoimesti rasistista, olen yhtenä ylläpitäjänä joutunut kaupunginosasivullamme tilanteisiin, joissa olen todella joutunut miettimään, missä menee sananvapauden tai sitten ihan vain hyvän käytöksen ja maun sekä asiallisuuden raja. 

Olen joutunut miettimään sitäkin, että joudunko minä miettimään näitä. Olenko ylläpitäjänä ja perustajana vastuussa siitä, mitä yksittäiset ihmiset kirjoittavat. Ja voinko ohjeistuksella, kommenttien ja jopa henkilöiden poistolla ohjata keskustelua sellaiseen suuntaan, jota alunperin tavoittelin tämän sivun sisällöksi. Tai kiinnostaako minua tällainen paimentaminen ylipäänsä. Onko minulla siihen aikaa. Enhän itsekään ole ollenkaan objektiivinen enkä puolueeton.

Viime aikoina yleisten tapahtumien ja ilmiöiden ja näihin rinnasteisten asioiden lisäksi sivustolla on jahdattu kuvan kera epäiltyjä pyörävarkaita. Lisäksi ihan sinänsä asiallisten huolipostausten *nuoret juo metsässä* kommentointi on karannut kauaksi niin sanotusta sivistyneestä keskustelusta.

Näin keittiösosiologina on ollut myös mielenkiintoista havainnoida, kuinka aikuisetkin viitsivät usein ihan omalla naamallaan ja nimellään solvata ja haukkua suoraan toisia yhtä tunnistettavia henkilöitä. Onko kaikki tämä patoutunut kiukku ollut meissä pinnan alla - joskus purkautuen nakkikioskilla ja vauvapalstalla? Kunnes tuli Facebook.

Erilaisissa elämäntilanteissa elävät ihmiset ärsyyntyvät herkästi toisenlaisessa elämänvaiheessa olevien toiminnasta. Pikkulasten vanhemmat hermostuvat mopojen pärinään. Autoilijoita ärsyttävät alfaurostelevat pyöräilijät. 

Koska olen teinin vanhempi, niin elän mopon pärinän ja teinien maailman ymmärrysvaihetta. Muistan, kuinka me viistoistakesäisinä kokoonnuttiin päiväkodeille, ja pääni kääntyi aina mopon pärinän suuntaan: kuka? Minua taas ottaa niin päähän ne autoilijat, jotka eivät huomioi kolmion takaa tullessaan meitä pyöräilijöitä - vain autot.

Tunnistan itsessäni kiukun ja jopa vihaisuuden, kun taas joku meinaa ajaa minut kumoon pyörätielle. Ja kun taas teinejä ja vanhempia solvataan Aviapoliksen palstalla. Koen, että oikein hakemalla haetaan vastakkainasettelua ja kerjätään samanmielisiä lisäkommentteja. En välttämättä ole oikeassa - tai väärässä. Se on vain tunne, mikä minulle tulee.

Silloin pidättäydyn kommentoimasta. Yritän hillitä itseni, koska tiedän, että saattaisin katua ja hävetä jälkikäteen. Yritän käyttäytyä kuin aikuisen kuuluisi. Ei onnistu aina.

Kaupunginosapalstalla ihmisiä yhdistää pelkkä asuinalue. Eli meitä on joka lähtöön. Siksikin kannattaa miettiä ylimääräisen kerran ennen sivulle postaamista, että liippaako aihe liian läheltä yksittäisiä henkilöitä ja ihmisryhmiä. Minkälaiset asiat voisivat oikeasti löytää ratkaisunsa Facebookin kautta? Mitkä asiat kuuluvat kaupungille, poliisille, suoraan vanhemmille?

Nykyteinit ovat melkein diginatiiveja. He ovat tottuneet täysin erilaiseen onlinekommunikointiin kuin me nelikymppiset. Ask.fm:ssä tappouhkaukset kuitataan sopivilla hymiöillä, eikä moniinkaan kiukkuketjuihin jäädä vellomaan, vaan siirrytään seuraavaan aiheeseen. Olen pohtinut, mitä tämä tekee rl-kommunikaatiolle, mutta se on jo oikeiden sosiologien tutkimuskohde.

Silti - nuorilta ei voi odottaa aivan yhdenvertaista valmiutta haastaa meitä aikuisia nettikeskusteluissa(kaan). Täytyy hieman antaa pitempää siimaa. Ei myöskään voi odottaa tasavertaista, kypsää käytöstä reaalimaailman puolella: rajojen hakeminen ja rikkominen vain kuuluu itsenäistymiseen ja elämään opetteluun. 

Tärkeää olisi yrittää keskustella ja kasvattaa niin, että molemminpuolinen kunnioitus säilyy.

Ne on meidän lapsia.