Hiihtolomalla vierailin laivalla "päivä Tukholmassa" -risteilyllä. Silja Symphonyllä toimi wifi, jotenkuten. Jossakin kohdassa paremmin kuin toisessa. Löysimme pian sen kohdan, missä löytyi parhaiten kenttää: "käydään dataamassa." Hermoilin, kun yhteys ei toiminut kunnolla. Lopuksi kuitenkin johtopäättelin, että olisi ollut parempi, jos koko kaistaa ei olisi ollut ollenkaan: yrittelyajat voisi viettää huoletta reaalissa. Pohjahytissä yritin nukkua ilman Kalle Haatasta. Siellä ainut toimiva media oli dekkari ja offline-Spotify.
Olen ihmistyyppinä herkästi medioiva: luen, kirjoitan ja viestin hyvin mielelläni. Vielä muutama vuosi sitten kuuluin varmasti teknisesti ylivarustautuneimpien ja hevijuusereiden luokkaan. Joskus sain huomautuksia siitä, kuinka olin "liikaa koneella." Nyt viiden hengen perheessäni on 5 kännykkää, iPad, pari kannettavaa ja pöytäkone. Kun saavutaan jostakin, kaikki tarttuvat omiinsa ja katoavat hetkeksi.
Halutaan tietää "missä mennään", "mistä puhutaan", "onko jollakulla mulle asiaa." Offlinetilassa paine kasaantuu: tsekattavaa kertyy suuremmalla todennäköisyydellä sitä enemmän, mitä kauemmin on "ulkona". Etenkin jos oma kuva tai status on puntarissa, täytyy peukkujen määrästä pysyä kärryillä herkeämättä.
Nykylasten vaipat on vaihdettu kännykkä toisessa kädessä. Jokainen kehitysvaihe on nähty ja jaettu kännykameran läpi. Vielä sentään jotkut vanhemmat hellantelttastelevat sitä, kuinka oma kaksivuotias diginativioi hakemalla kosketusnäyttöä television ruudusta tai pelaa maaninen katse naamallaan peliä, josta aikuinen ei enää edes havainnoi mitään muuta kuin sekamelskaista mellastusta. Vauva-aikana ylevät kasvatusperiaatteet ovat mielessä: minun lapseni ei ainakaan tule pelaamaan liikaa.
Mielestäni ei siis ole ihme, että lasten keskinäinen sosiaalisuus alkaa olla yhdessä dataamista. Kyläkaverit tulevat leikkimään eli pelaamaan: rinnakkainpelaamisessa on sentään jollakin tavalla livekontaktia. Hyvinkin pienten normileikki on muuttunut velvollisuudeksi, jolla miellytetään vanhempia; hankitaan pelilupaa: "me leikittiin jo." Joissakin perheissä pidetään sinnillä kiinni nettirajoista: lapset katoavat kirjastoon tai kaverille, jonka luona voi rauhassa kännyillä. Siinä kaverin vieressä.
LittlesPetShop, Gosupermodel, Moviestarplanet... erilaiset sosiaaliset pelit ja maailmat tulevat ja menevät vyöryten.
Aikuisilla on vielä hataria muistikuvia siitä, mitä maailma oli analogisena aikana. Siksi sukupolvestamme löytyy joitakuita niitä, jotka eivät koukuttaudu katsomaan omalta laitteeltaan the very interestingiä kanavaa, jossa on sitä ihan just mulle. Tai niitä, jotka vasta ihmettelevät Twitteriä ja käyvät läpi samat ihastuksen huokailut kuinka "kaikkien pitäisi olla Twitterissä" ym. metailut, jotka jokainen omaksuja on suorittanut aikanaan. Sinne katoaa heistäkin osa, yksi kerrallaan. Ja sitten nauretaan, kuinka missattiin bussipysäkki twiittaamisen takia. Ja twiitataan se. Muu aika mietitään omaa elämää Facebook-statusmakerin läpi.
Jos katoavat kauppakeskukset ja putiikit tulevaisuudessa, niin "katoavat" kenties myytävätkin, kuten lelut. Olen jo pitkään käyttänyt vasta-argumenttina ostamiselle leikkimisen vähyyttä. Lapsia ei näy enää ulkona laumaeläimelemässä ja kuluttamassa aikaa syljeskelemässä asvalttiin. Kotona viihtymättömät oleskelevat korkeintaan kauppakeskuksissa kännykkä nenän alla. Vanhemmat saavat omalle "hyvin tärkeälle bloggauspuuhalleen" aikaa, kun lapset ovat koneella, eivätkä pyöri vieressä valittamassa tekemisen puutetta (lue: kinumassa iPadiä tai pelilupaa).
Uskon, että nyt ja etenkin tulevaisuudessa hyvin suuri prosenttiosuus lapsista koukuttautuu kännykkään ja nettiin niin, että muu tekeminen menettää osin merkityksensä. Dataaminen ei tarkoita sosiaalisuuden kuolemista, vaan joiltakin osin se lisää tai ainakin muuntaa sosiaalisuutta: kaveriverkostot saattavat laajentua ihan mihin suuntaan tahansa. Vanhempien ote nuoristaan löystyy: kavereiden nickit vaihtuvat, eikä Jussi01 ole koskaan käynyt esittäytymässä, mutta silti hän voi istua mukana aamiaispöydässä.
Monet aikuiset eivät keskustele pelaamisen tai nettailun sisällöistä, sillä ilmeisesti koetaan, että siinä on jotakin pahaa, väärää, vältettävää. Lasten nettitekemisistä ei niin tiedetä, mutta sitä pyritään kuitenkin rajoittamaan ja ohjaamaan johonkin "järkevään" ja "kehittävään". Analoginen alkutaipaleemme on mielessä "wanhana hyvänä aikana", jonka malleja kohti pitäisi ohjastaa.
Vanhemmat tarkoittavat tietysti hyvää. Halutaan estää nuorten yksipuolinen fyysinen passiivisuus ja komeroituminen. Pointti. Rajoittaminen aiheuttaa ärtymystä, riitaa: onhan kyseessä myös sosiaalinen eristäminen kavereista.
Odotan uteliaana, tuleeko minkäänlaista luontaista stauraatiopistettä vastaan. Olen kuullut nuorten huolestuneen "liikaa nörtteilevistä" kavereistaan: "Se ei lähde enää mihinkään." Jonkinlaista sosiaalista kontrollia ilmeisesti on kehittymässä, mutta sekin saattaa olla heijastumaa analogiavanhempien oikeuskäsityksistä.