sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Digimarttyyrin pakkokeinot vähissä - lukemisen puolustuspurskahdus

Huolestumiseni lasten ja nuorten kännykköitymisestä purskahti tällä viikolla taas pintaan, kun vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää ja esimerkiksi Hesarissa keskusteltiin siitä, ettei pojille (muka) löydy houkuttelevia kirjoja. 

Olen muutamaan kertaan kirmannut maanisena kotiin lähikirjastosta: "siellä oli älyttömästi niin kiinnostavia nuortenkirjoja, että hädintuskin maltoin aikuisten osastolle!" Vastaanotto on ollut korkeintaan hekoheko evvk. Tänään sain palautetta, etten ole kuulemma ainut äiti, joka on tyrkyttänyt Tiina-kirjojaan. No hyvä että on vertaistukiryhmäläisiä. Kai tätä on liikkeellä muuallakin.

Joku kanssa-ajattelijoistani kirjoitti aamuisessa Hesarissa, kuinka ihan nuorenakin voi lukea vaikkapa Waltaria. Peukku! Otsikko oli: Lukeva ihminen ei pitkästy koskaan [samanmielisyyshymiö]. Kukaan ei oikeastaan enää minulle valittele, jos pitkästyttää. Tiedätte kai miksi.

En haluaisi yhtään elää vastakkainasettelun aikaa, mutta todistettavasti pelit ja somet vievät aikaa herkimmin juuri kirjojen lukemiselta. Toki myös televisio jää tappiolle, ja se on sille ihan oikein.

Ymmärrän niin pirun hyvin, miksi ja miten tähän on tultu. Käytänhän itsekin aika laajalla skaalalla eri höpöttimiä, seuraan blogeja ja asiantuntijakanavia. Joskus huomaan jääneeni kännykän kanssa luuppiin: hypin eri palveluiden välillä odottaen notifikaatioita ja uutta viihdykettä. Huom! Joskus. Tunnustan, että tunnistan koukutuksen tunteen.

Joitakin vuosia minullakin meni, että luin kirjoja vähemmän kuin aikaisemmin. Online-elämän sosiaalisuus ja välitön palaute vievät herkästi mukanaan, ja niiden maailma seuraa offlineekin aivan eri tavalla kuin Karvajalan seikkailut: "Mulla on nyt fiilis, että olis ihan pakko saada Instaan joku kuva." "Kenen WhatsAppi piippaa kestona?" "Täytyy tsekata WA:sta, koska se on viimeksi ollut onlinessä."

Huomaan tunnistavani itsessäni lieviä digimarttyyrin oireita. Kun minulle kerrotaan innostuneesti PlayStation-lätkätuloksia, niin joudun työstämään innostunutta suhtautumista. Tässä teen nykyaikaorientoituneiden kasvattajaneuvojien mukaan hallaa ja väärin. Pelitutkijan mukaanhan minun tulisi perehtyä peli-intohimoon. Pelaaminen on tullut jäädäkseen!

Oma intohimoni on kuitenkin kirjoissa. Olen kolme vuotta harrastanut "Sata kirjaa vuodessa" -meemiä. Suosittelen lukemista, puhun kirjojen puolesta. En suostu (ainakaan vielä tai ihan helpolla) uskomaan, että kirjat olisivat jäämässä vanhanaikaiseen maailmaan ja että lukeminen olisi enää vain keski-ikäisten ja siitä ylöspäin olevien harraste.

Mitä tässä voi muuta tehdä? Lukea iltasatua ääneen armeija-aikaan asti? Jatkaa omaa jupinaansa ja näyttää esimerkkiä? Vaatia koulusta apukeinoja? Ottaa pakkokeinot käyttöön?

Toistaiseksi en ole edelleenkään kovien rajoitusten kannattaja. En myöskään kovasti pidä näistä digimarttyyrin elkeistäni: "taas kännyllä", "välillä ulos", "mikä peli sulla nyt on?" Lasten ja nuorten väliset suhteet hoituvat nykyään aivan eri tavalla kuin viisi vuotta sitten. Se on hyväksyttävä. Sen hyväksyn.

Mutta jos ja kun minussa vielä pieni oppositiolainen nostaa päätään, niin se huutaa kirjojen ja kirjallisuuden puolesta. Tässä asiassa olisin valmis nousemaan barrikadeille. Ainakin osoittamaan, mitä mieltä olen. Tokko muuta voin.