Digimarttyyrin pakkokeinot vähissä - lukemisen puolustuspurskahdus

Huolestumiseni lasten ja nuorten kännykköitymisestä purskahti tällä viikolla taas pintaan, kun vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää ja esimerkiksi Hesarissa keskusteltiin siitä, ettei pojille (muka) löydy houkuttelevia kirjoja. 

Olen muutamaan kertaan kirmannut maanisena kotiin lähikirjastosta: "siellä oli älyttömästi niin kiinnostavia nuortenkirjoja, että hädintuskin maltoin aikuisten osastolle!" Vastaanotto on ollut korkeintaan hekoheko evvk. Tänään sain palautetta, etten ole kuulemma ainut äiti, joka on tyrkyttänyt Tiina-kirjojaan. No hyvä että on vertaistukiryhmäläisiä. Kai tätä on liikkeellä muuallakin.

Joku kanssa-ajattelijoistani kirjoitti aamuisessa Hesarissa, kuinka ihan nuorenakin voi lukea vaikkapa Waltaria. Peukku! Otsikko oli: Lukeva ihminen ei pitkästy koskaan [samanmielisyyshymiö]. Kukaan ei oikeastaan enää minulle valittele, jos pitkästyttää. Tiedätte kai miksi.

En haluaisi yhtään elää vastakkainasettelun aikaa, mutta todistettavasti pelit ja somet vievät aikaa herkimmin juuri kirjojen lukemiselta. Toki myös televisio jää tappiolle, ja se on sille ihan oikein.

Ymmärrän niin pirun hyvin, miksi ja miten tähän on tultu. Käytänhän itsekin aika laajalla skaalalla eri höpöttimiä, seuraan blogeja ja asiantuntijakanavia. Joskus huomaan jääneeni kännykän kanssa luuppiin: hypin eri palveluiden välillä odottaen notifikaatioita ja uutta viihdykettä. Huom! Joskus. Tunnustan, että tunnistan koukutuksen tunteen.

Joitakin vuosia minullakin meni, että luin kirjoja vähemmän kuin aikaisemmin. Online-elämän sosiaalisuus ja välitön palaute vievät herkästi mukanaan, ja niiden maailma seuraa offlineekin aivan eri tavalla kuin Karvajalan seikkailut: "Mulla on nyt fiilis, että olis ihan pakko saada Instaan joku kuva." "Kenen WhatsAppi piippaa kestona?" "Täytyy tsekata WA:sta, koska se on viimeksi ollut onlinessä."

Huomaan tunnistavani itsessäni lieviä digimarttyyrin oireita. Kun minulle kerrotaan innostuneesti PlayStation-lätkätuloksia, niin joudun työstämään innostunutta suhtautumista. Tässä teen nykyaikaorientoituneiden kasvattajaneuvojien mukaan hallaa ja väärin. Pelitutkijan mukaanhan minun tulisi perehtyä peli-intohimoon. Pelaaminen on tullut jäädäkseen!

Oma intohimoni on kuitenkin kirjoissa. Olen kolme vuotta harrastanut "Sata kirjaa vuodessa" -meemiä. Suosittelen lukemista, puhun kirjojen puolesta. En suostu (ainakaan vielä tai ihan helpolla) uskomaan, että kirjat olisivat jäämässä vanhanaikaiseen maailmaan ja että lukeminen olisi enää vain keski-ikäisten ja siitä ylöspäin olevien harraste.

Mitä tässä voi muuta tehdä? Lukea iltasatua ääneen armeija-aikaan asti? Jatkaa omaa jupinaansa ja näyttää esimerkkiä? Vaatia koulusta apukeinoja? Ottaa pakkokeinot käyttöön?

Toistaiseksi en ole edelleenkään kovien rajoitusten kannattaja. En myöskään kovasti pidä näistä digimarttyyrin elkeistäni: "taas kännyllä", "välillä ulos", "mikä peli sulla nyt on?" Lasten ja nuorten väliset suhteet hoituvat nykyään aivan eri tavalla kuin viisi vuotta sitten. Se on hyväksyttävä. Sen hyväksyn.

Mutta jos ja kun minussa vielä pieni oppositiolainen nostaa päätään, niin se huutaa kirjojen ja kirjallisuuden puolesta. Tässä asiassa olisin valmis nousemaan barrikadeille. Ainakin osoittamaan, mitä mieltä olen. Tokko muuta voin.

Kännyäddiktit komeroituvat ja analogiavanhemmat motkottavat: "kaikkidataa vaan"

Kirjoitan jälleen osin vanhemman, osin "21st century digital girl:n" roolissa. Hämmästelen, pohdin, liioittelenkin ja asetan kysymyksille alttiiksi sitä, miten nopeasti me ihmiset olemme antautuneet somedian, pelimaailman tai yleisemmin "digitaalisen virran" viemiksi. Ei hyvän ja pahan vastakkainasetelmaa. #justsaying

Hiihtolomalla vierailin laivalla "päivä Tukholmassa" -risteilyllä. Silja Symphonyllä toimi wifi, jotenkuten. Jossakin kohdassa paremmin kuin toisessa. Löysimme pian sen kohdan, missä löytyi parhaiten kenttää: "käydään dataamassa." Hermoilin, kun yhteys ei toiminut kunnolla. Lopuksi kuitenkin johtopäättelin, että olisi ollut parempi, jos koko kaistaa ei olisi ollut ollenkaan: yrittelyajat voisi viettää huoletta reaalissa. Pohjahytissä yritin nukkua ilman Kalle Haatasta. Siellä ainut toimiva media oli dekkari ja offline-Spotify.

Olen ihmistyyppinä herkästi medioiva: luen, kirjoitan ja viestin hyvin mielelläni. Vielä muutama vuosi sitten kuuluin varmasti teknisesti ylivarustautuneimpien ja hevijuusereiden luokkaan. Joskus sain huomautuksia siitä, kuinka olin "liikaa koneella." Nyt viiden hengen perheessäni on 5 kännykkää, iPad, pari kannettavaa ja pöytäkone. Kun saavutaan jostakin, kaikki tarttuvat omiinsa ja katoavat hetkeksi. 

Halutaan tietää "missä mennään", "mistä puhutaan", "onko jollakulla mulle asiaa." Offlinetilassa paine kasaantuu: tsekattavaa kertyy suuremmalla todennäköisyydellä sitä enemmän, mitä kauemmin on "ulkona". Etenkin jos oma kuva tai status on puntarissa, täytyy peukkujen määrästä pysyä kärryillä herkeämättä.

Nykylasten vaipat on vaihdettu kännykkä toisessa kädessä. Jokainen kehitysvaihe on nähty ja jaettu kännykameran läpi. Vielä sentään jotkut vanhemmat hellantelttastelevat sitä, kuinka oma kaksivuotias diginativioi hakemalla kosketusnäyttöä television ruudusta tai pelaa maaninen katse naamallaan peliä, josta aikuinen ei enää edes havainnoi mitään muuta kuin sekamelskaista mellastusta. Vauva-aikana ylevät kasvatusperiaatteet ovat mielessä: minun lapseni ei ainakaan tule pelaamaan liikaa. 

Mielestäni ei siis ole ihme, että lasten keskinäinen sosiaalisuus alkaa olla yhdessä dataamista. Kyläkaverit tulevat leikkimään eli pelaamaan: rinnakkainpelaamisessa on sentään jollakin tavalla livekontaktia. Hyvinkin pienten normileikki on muuttunut velvollisuudeksi, jolla miellytetään vanhempia; hankitaan pelilupaa: "me leikittiin jo." Joissakin perheissä pidetään sinnillä kiinni nettirajoista: lapset katoavat kirjastoon tai kaverille, jonka luona voi rauhassa kännyillä. Siinä kaverin vieressä. 

LittlesPetShop, Gosupermodel, Moviestarplanet... erilaiset sosiaaliset pelit ja maailmat tulevat ja menevät vyöryten.

Aikuisilla on vielä hataria muistikuvia siitä, mitä maailma oli analogisena aikana. Siksi sukupolvestamme löytyy joitakuita niitä, jotka eivät koukuttaudu katsomaan omalta laitteeltaan the very interestingiä kanavaa, jossa on sitä ihan just mulle. Tai niitä, jotka vasta ihmettelevät Twitteriä ja käyvät läpi samat ihastuksen huokailut kuinka "kaikkien pitäisi olla Twitterissä" ym. metailut, jotka jokainen omaksuja on suorittanut aikanaan. Sinne katoaa heistäkin osa, yksi kerrallaan. Ja sitten nauretaan, kuinka missattiin bussipysäkki twiittaamisen takia. Ja twiitataan se. Muu aika mietitään omaa elämää Facebook-statusmakerin läpi. 

Jos katoavat kauppakeskukset ja putiikit tulevaisuudessa, niin "katoavat" kenties myytävätkin, kuten lelut. Olen jo pitkään käyttänyt vasta-argumenttina ostamiselle leikkimisen vähyyttä. Lapsia ei näy enää ulkona laumaeläimelemässä ja kuluttamassa aikaa syljeskelemässä asvalttiin. Kotona viihtymättömät oleskelevat korkeintaan kauppakeskuksissa kännykkä nenän alla. Vanhemmat saavat omalle "hyvin tärkeälle bloggauspuuhalleen" aikaa, kun lapset ovat koneella, eivätkä pyöri vieressä valittamassa tekemisen puutetta (lue: kinumassa iPadiä tai pelilupaa). 

Uskon, että nyt ja etenkin tulevaisuudessa hyvin suuri prosenttiosuus lapsista koukuttautuu kännykkään ja nettiin niin, että muu tekeminen menettää osin merkityksensä. Dataaminen ei tarkoita sosiaalisuuden kuolemista, vaan joiltakin osin se lisää tai ainakin muuntaa sosiaalisuutta: kaveriverkostot saattavat laajentua ihan mihin suuntaan tahansa. Vanhempien ote nuoristaan löystyy: kavereiden nickit vaihtuvat, eikä Jussi01 ole koskaan käynyt esittäytymässä, mutta silti hän voi istua mukana aamiaispöydässä.

Monet aikuiset eivät keskustele pelaamisen tai nettailun sisällöistä, sillä ilmeisesti koetaan, että siinä on jotakin pahaa, väärää, vältettävää. Lasten nettitekemisistä ei niin tiedetä, mutta sitä pyritään kuitenkin rajoittamaan ja ohjaamaan johonkin "järkevään" ja "kehittävään". Analoginen alkutaipaleemme on mielessä "wanhana hyvänä aikana", jonka malleja kohti pitäisi ohjastaa. 

Vanhemmat tarkoittavat tietysti hyvää. Halutaan estää nuorten yksipuolinen fyysinen passiivisuus ja komeroituminen. Pointti. Rajoittaminen aiheuttaa ärtymystä, riitaa: onhan kyseessä myös sosiaalinen eristäminen kavereista.  

Odotan uteliaana, tuleeko minkäänlaista luontaista stauraatiopistettä vastaan. Olen kuullut nuorten huolestuneen "liikaa nörtteilevistä" kavereistaan: "Se ei lähde enää mihinkään." Jonkinlaista sosiaalista kontrollia ilmeisesti on kehittymässä, mutta sekin saattaa olla heijastumaa analogiavanhempien oikeuskäsityksistä.

Menetämmekö sukupolven, joka saa mellastaa netissä kuin Kärpästen herrassa?

Nuorten välinen sosiaalinen kanssakäyminen on siirtynyt nettiin. Joukkochatit, yksityisviestit, nickilliset ja nimettömät ketjut tarjoavat mahdollisuuden osallisuuteen ja jopa sellaiseen sosiaaliseen nousuun, joka ei reaalimaailmassa olisi välttämättä mahdollista. Netistä löytää seuraa, huomiota, vastakaikua ja vertaistukea.

Epäilen myös, etteivät teinit enää hengaile kouluilla, kaupan nurkilla tai muuallakaan siinä määrin kuin esimerkiksi minun nuoruudessani. Miksi hytistä pakkasessa, kun voi skypeillä omassa sängyssä. Se on toisaalta hyvä: kotona oleminen on parhaassa tapauksessa kypsyttävää ja kukkahattutätimäisesti voi sanoa, että "pysyvätpähän poissa pahanteosta."

Netissä voi ujonpuoleinenkin tyyppi nousta esiin taidoillaan, joita ei kehtaisi ihan livemaailmassa esittää.
"Täl tyypil on montkymmenttuhat fanii."
"Ai miks?"
"No kun se osaa tehä tollasen ilmeen."
"Ahaa"

Netti tekee nuorten ongelmat eri tavoilla näkyviksi: esimerkiksi nuorten tyttöjen pahoinvointiblogien viiltelykuvat kertovat yksinäisyydestä, mielenterveysongelmista ja lohduttomuudesta. Purkautumiskanavien olemassaolo on hyvä: ehkä ongelmiin voidaan tarttua sitäkin kautta. Koska olen itse kiinnostunut marginaaleista, löydän useinkin sivuja, jotka ovat kuin avunhuutoja. Lähetän tällöin linkin ja jatkovastuun osaltani etsivälle nuorisotyölle etsiva.nettityo@nuortenpalvelu.fi.

Toisaalta netti mahdollistaa epäsosiaalisuuden uudet muodot. Perinteinen koulukiusaaminen jatkuu joukkokiusaamisena mitä kieroimmissa muodoissaan eri sovelluksissa. Välillä tuntuu, että erilaisesta kiusanteosta on tulossa netin valtavirtaa. Kuvamanipulaatiot, nimettömät herjausketjut, nakukuvien lähettely lähes ventovieraille, valeprofiilit ja muut ikävän kääntöpuolen käyttäytymistrendit uhkaavat muuttua normikommunikaatioksi, jolloin ei enää voida
puhua nettikiusaamisesta, vaan yleisestä rajojen, käytöstapojen ja toisten kunnioituksen katoamisesta, jonka nimettömyys, kasvottomuus ja etäisyys mahdollistavat.

Kyyninen voisi ajatella, että nuorille on annettu virtuaalinen maailma, jossa toimimisessa heillä ei ole malleja, ohjeita eikä hyviä esimerkkejä. Vanhemmilla ja opettajilla ei ole luontaista roolia näissä nuorten parvikeskusteluissa eikä sovellusten sekamelskassa. Kun aikuisten omissakin sosiaalisen median kansalaistaidoissa on kovasti kohennettavaa, on vaikea löytää asiantuntevaa ja auktoriteetillista perustaa ohjata toimintaa mihinkään suuntaan.

Ehkä voisi ajatella niinkin, että "kyllä se siitä tasoittuu." Sitä ennen tapahtunee kuitenkin vielä useita halookeissejä, "verkkopakoja", maineenmenetyksiä ja ehkä jotakin vakavampaakin. Menetämmekö tässä yhden sukupolven, joka joutui esitestaamaan rajat, tavat ja roolimallit sellaisessa nettimaalimassa, jossa he saivat mellastaa alkuun kuin Kärpästen herrassa.

Mielestäni tähän ongelmaan pitäisi herätä kaikilla tasoilla: näen huutavan tarpeen tämän yhteisen asian haltuunottamiselle. Ylätasoilla voitaisiin ohjeistaa ammattikasvattajia huomaamaan, osallistumaan, ohjaamaan ja olemaan läsnä. Mediakasvatus erillisenä siilona ei välttämättä ole se, mitä eniten tarvitaan. Konkreettisemmin tarkoitan sitä, että (sovelluksesta viis - niitä tulee ja menee) opetuksessa ei rajattaisi nuorten nettimaailmaa ulos joksikin harmaaksi alueeksi tai kotivyöhkkeeksi. Vanhempien osallistuminen ja kiinnostus nuorensa kännyilyyn on kuitenkin ihan se ykkösasia.

Minä ainakin ilahdun aina, kun saan Kikiin kuvia ja viestejä ihan randomina.

Mikähän must tulis isona?

Jatkan kirjoittelua vanhemman roolissa, kun aiheesta on kerran ammennettavaa.

"Mikähän must tulis isona?" -kysymys osui. Ehkä perimmäisenä toiveena oli vain löytää yhteistä aikaa ja höpötellä niitä näitä. Suunnitelmista, vaihtoehdoista, tulevaisuudesta. Mutta otin tietenkin tosissani.

Jo aiemmin olen tajunnut, että osaan kuvata lähinnä sen polun etapit, minkä itse tein: lukio    -> yliopisto. Sanoinkin, etten osaa kertoa neutraalisti asiasta, sillä näen lukiovaihtoehdon niin paljon itsestäänselvempänä kuin ammattikoulun. Enkä oikeastaan edes tiedä ammattikoulusta mitään. Että pitäisi suhtautua minun puheisiini vahvalla varauksella. Ei ihan helppoa molemmin puolinkaan siis.

Lukiosta pystyy puhumaan vielä "ymmärrettävällä" tasolla. En tosin tiedä, kuinka paljon varsinainen lukiotyöskentely on muuttunut minun ajoistani - ylioppilas 1993. Jos olisin asunut yläasteella pk-seudulla, olisin hakenut Ressun lukioon, johon kävin viime vuonna tutustumassa rehtorin opastuksella. Muista pk-seudun lukioista en tiedä juurikaan mitään erityistä. "Keskiarvon ja kiinnostuksen mukaan." Kavereiden vaikutuksenkin mainitsin.

Mutta entä elämä lukion jälkeen? Itselläni ei ollut mitään tietoa lukioikäisenä, mitä vaihtoehtoja löytyy. Se oli silloin se. Olin kiinnostunut maantiedosta ja suomesta, joten hain opiskelemaan niitä. Päädyin mantsalle Ouluun. Linnanmaalla tajusin, että siellä oli kaikenlaisia muitakin aineita/aiheita, joista ei opintojen ohjauksessa tai koko Vaasassa kuullut sanaakaan. Mutta mitä sitä enää muistella.

Surffasin sitten luontevasti Helsingin yliopiston sivulle. Siellä ei ollut mitään sellaista, mitä olisin voinut esitellä tulevaisuuttaan orastavasti miettivälle.

Idea yliopistoille ja muille oppilaitoksille: tehkää sivuillenne nuorille soveltuva esittely: minkälaisia tulevaisuuksia teillä on tarjolla. Useat oudommat oppiaineet eivät välttämättä ole tuttuja tai helppoja selitettäviksi meille vanhemmillekaan.

Ammattikorkeakoulujen tarjonta on minulle myös melko vierasperäistä maastoa. Haaga-Helian (data)journalismi kiinnostaisi tällä hetkellä kovasti sellaista noin parikymmentä vuotta nuorempaa minääni. Datajournalismin myyntipuheeni ei kuitenkaan ollut kovin onnistunut.

Tällä hetkellä kohistaan robotisaatiosta ja työn katoamisesta tai enempi kai muutoksesta: tulevaisuuspuhe muuttuu entistäkin haastavammaksi.

Tapani mukaan ulkoistin ja joukkoistin ongelmani Twitteriin. Sain muutamia hyviä vinkkejä, jotka listaan alla. Kiitos niistä. Jos jollakulla olisi lisää hyviksi havaittuja nuorille suunnattuja ammatinvalintalinkkejä, niin otan mielelläni vinkkejä vastaan. Kiitos myös niistä.


Ammattinetti

Kunkoululoppuu.fi

Opintoluotsi.fi

Mitä sosiaalipsykologit tekevät?

Mol.fi:n avo-ohjelma

Yläastelaisen kokeet vanhemmille nähtäväksi?

Jossain vaiheessa aloin ihmetellä, kun en pitkään aikaan saanut seiskaluokkalaisen kokeita nähtäväkseni. "Ne arkistoidaan koulussa", koululaiseni vastasi. Huoltajan kuittauksia ei kerätä.

Wilmailin luokanvalvojalle, ja näin tosiaan on. Kokeet arkistoidaan kouluun, jotta arvostelutilanteessa niihin voidaan palata. Mikäli vanhempi (huoltaja) haluaa kokeen nähtäväkseen, tulee se erikseen pyytää, jolloin toimitetaan kopio.

Eli periaatteessa en enää saa kuin lapsen ilmoituksen siitä, kuinka koe meni. Jotkut opettajat merkitsevät koenumeron Wilmaan. Kaikki eivät kuitenkaan. Ainakaan mitään yhtenäistä käytäntöä ei ole.

Väärin menneet vastaukset olisi mielestäni hyvä käydä läpi: opettajan tai vanhemman kanssa. Epäilen, ettei koulussa sellaiseen ole ainakaan kaikilla tunneilla aikaa. Voin olla väärässäkin.

Haluan nähdä ne kokeet. Piste.

Nyt joudun tekemään töitä, että se onnistuu, koska se ei ole käytäntö. On kuulemma noloa laittaa lapsi pyytämään sitä opettajalta tai että pyytäisin Wilman kautta erikseen jokaiselta opettajalta, että oppilaalle annettaisiin erikseen kopio kotiin. Elämä on.

Koska olen sellainen vanhempi, joka voi vähän aiheuttaa nolostuksiakin, niin luulen saavani ne kokeet näytille. Mutta kuinka x:n tai y:n huoltaja? Näkeekö hän kolmen vuoden aikana yhtäkään koetta? Vaikka olisi sysännyt kaiken koulunkäyntivastuun lapselleen, niin ehkä niistä kokeista voisi olla kiinnostunut vaikka ihan siitä syystä, että yleensä on kiinnostunut lapsestaan.

Tiedän, etteivät kaikki vanhemmat käytä Wilmaakaan. Siksikin: kokeet.

Kiinnostaisi tietää, onko tämä ihan yleinen käytäntö muilla yläasteilla?