Jako hikkeihin ja amispelleihin seis: toisen asteen koulutus mietittävä uudestaan

Viimeistään ysiluokan keväällä konkretisoituu takapulpetissakin se, ettei peruskoulu jatkukaan ikuisesti. Toisen asteen oppilaitosten edustajat käyvät markkinoimassa oppiahjoaan tuleville opiskelijoille, tutustumiskäyntejä järjestetään ja yhteishakua harjoitellaan. Joku saa viime hetken paniikin numeroidensa kanssa, ja yksi on ollut jo ala-asteelta varma, mikä hänestä tulee isona.

Pääkaupunkiseudulla on niin paljon valinnanvaraa, että pikkukaupunkilaistaustainen vanhempi on vaikeuksissa ja neuvontakyvytön, kun pitää pohtia ja punnita vaihtoehtoja. Lisäksi kaksoistutkinto on jotakin ihan uutta, johon perehdyin, vaikka neutraalia ja objektiivista tietoa opiskelupaikoista onkin vaikea löytää. Kaikki kehuvat ja markkinoivat omaansa.

Olen pohtinut, pystyvätkö lukion käymättömät vanhemmat kertomaan mitään lukio-opiskelusta. Kauhistuttaa ajatus, kuinka moni ajautuu ammattikouluun linjalle, joka ensimmäistä kertaa enterin painon aikaan tuntui mielenkiintoiselta. Pelkästään sillä, että oman elämänkokemukseni mukaan 15-vuotiaana mieli kääntyy minne tuulee ja suurimman osan aikaa seilaa irtona. Suosittelisin amista vilpittömästi, jos olisi oikeasti kauan kestänyt palo ja harras toive valmistua juuri tiettyyn ammattiin.

Sitten on tilanne, kun "ei pääse kuin amikseen". En tiedä, onko lopputulema parempi kuin mennä kavereiden perässä lukioon ja kirjoittaa huonot paperit. Vastausta ei varmaan ole. Opiskelupaikan valinta on tärkeä, mutta kokonaisvaltaisesti tarkasteltuna ei-missään-niin-kovin-hyvin-haltuunotettu prosessi. Peruskoulu pääsee eroon, vastaanottajat eivät tiedä, keitä saavat.

Torstaina 21.1. kuulin, että Vantaalla ammattikoululaisista tupakoi 40 prosenttia, kun taas lukiolaisista sauhuttelee päivittäin 9 prosenttia. Terveyskäyttäytymiserot amislaisten ja lukiolaisten välillä ovat polarisoituneet, ja sen tulokset näkyvät terveys-, sairaus- ja kuolinsyytilastoissa hamaan loppuun saakka.

Mietin suureellisesti, että koko toisen asteen koulutus kaipaisi täysräjäytyksen ja uudelleenrakennuksen. Miten voimme hajottaa väestömme näin nuorena kahteen eri suuntaan kulkevaan osaan? Moniko meistä on tiennyt 15-vuotiaana, mikä minusta tulee isona. Tietääkö kukaan enää, mitä kannattaa opiskella, jos varma työllistyminen on tavoitteena. Entä mitkä työt on järkevää teettää tulevaisuudessa roboteilla?

Elinikämme on pidentynyt, ja tulevien työvuosien määrä kasvaa niin, ettei omaakaan eläkeikää pysty arvioimaan. Teini-iän vaihettumisvyöhykkeessä tulisi kaikille taata lisää yleissivistystä ja mahdollisuuksia tutustua eri aloihin. Pitäisi lisäksi olla ok muuttaa mieltään, kiinnostua ja innostua uusista asioista. En ole koulutuksen asiantuntija, mutta uskoisin kaksoistutkinnon ja muiden joustavien ratkaisujen tuottavan pidemmän päälle joka tasolla varmempia ja oikeampia loppuratkaisuja. 

Niin kauan kuin toisen asteen koulutus noudattaa jakolinjaa, jossa toinen puoli saa paremman tiedon, motivaation ja ymmärryksen huolehtia omasta terveydestään, näen tässä ehdottomasti rankemman resurssoinnin paikan. Ammattioppilaitoksessa tulee panostaa hyvin toimiviin ryhmiin, järkevään taukotekemiseen ja valistukseen. Ammattioppilaitoksenkin opiskelijoiden tulisi voida olla ylpeitä opiskelustaan, valmistumisestaan ja lisäksi itsestään niin, että he kunnioittavat terveyttään ja tekevät myös sen osalta oikeita valintoja.

Linkkejä, joita tutkin:

Ryhmäilmiö oppilaitoksissa http://amikset.fi/

THL: TIETOPAKETTI SAVUTTOMUUDESTA OPPILAITOKSISSA

Savuton oppilaitos -toimintaohjelma

Smokefree-luokkakilpailu

#Vantaa - lisää elinvoimaa viestinnällä

Elin Suomi-Twitterissä ne ajat, kun hashtagiä Vantaa käytti vain yhden käden sormellinen twiittaajia. Oli siellä ainakin lisäkseni @Kanttila, jonka kanssa taistelin vuoronperään Jumbon Forsquare-pomestariudesta. Ehkei meitä ollut edes twiittaajia peukalolle ja etusormelle saakka. Ahkerin taisi olla jokin botti, joka tarjosi paljasta pintaa ja seuraa Tikkurilassa.

Vuosi oli ehkä 2009 tai 2010. Nykyisellään #Vantaa Twitter virtaa nopeammin kuin kaljakelluja pitkin Vantaanjokea. Onhan Helsinki-Vantaa edelleen se mesta, joka saa eniten intsekkauksia vanhalla Foursquarella; kyseinen sovellus taitaa olla nyttemmin Swarm.

Nykyään Vantaan Twitter-feedissä suihkii paljon lentokoneita, turistien ihmettelyjä ja tietysti meidän kotikaupunkilaisten havaintoja. Jonkin verran fiidissä näkyy virkamiesten viestintää. Tiedotuksia kaupungin päätöksistä ja oman toimialan ajankohtaisista asioista. Yhdistysten viestintä on myös ilahduttavasti tuonut esiin kolmannen sektorin aktiivista paikallisotetta.

Vantaan kaupungin viestintä Twitterissä ja myös Facebookissa näyttäytyy minulle (tämä on täysin subjektiivinen tulkinta ja kirjoitus) yhdensuuntaisena tuuttauksena. Tuntuu, kuin somekanavat olisivat perinteistä viestintää uudella alustalla. Kaupungilla ei taideta seurata #Vantaa -fiidiä ollenkaan?

Kaupunki on ilahduttavasti ottanut käyttöön erilaisia härpäkkeitä. Ei voi sanoa, etteikö olisi kokeiltu: on Vantaa-kanava ja joitakuita virkamiehiä viestii Twitterissäkin. Ylemmän tason virkamiehillä on omat FB-profiilit, joiden anti on ainakin omaan silmääni näyttänyt hiipuvalta ja aktiivisimmillaankin se oli  hyvin varovaista: ei vuorovaikutteista tai kanssakäymiseen pyrkivää.

Tällä hetkellä moni on vetäytymässä poteroihinsa ikäväksi menneen keskustelukulttuurin tieltä. Silti viestintä on mielestäni kaupungin ydinasia ja yksi tärkeimmistä tehtävistä. Nyt jos koskaan sen suuntaviivoja tulisi hioa ja määrittää. Viestinnän kautta on mahdollista löytää keinoja, joilla voidaan edistää kaupungin valitsemia arvoja, mm. avoimuutta ja osallisuutta. Puhumattakaan mainepisteistä.

Helsingin kaupungin viestintä ilahduttaa suuresti lähinnä aktiivisten, kuin viestimään syntyneiden, yksilöiden ansiosta. Kaikkien ei täydy olla pekkasaureja, rakennusvirastoja tai annisinnemäkiä. Vantaan kaupungilla voi olla työntekijöissään kuitenkin tällaisia helmiä: ehkä he ovat muhimassa ihan muissa tehtävissä kuin viestinnällisissä. Löytäkää heidät! Käyttäkää ihmisten piileviä (ja kaikkia) kykyjä hyödyksenne! Kaikkeeen ei tarvitse kurssia tai koulun penkkiä. Joku ei opi sielläkään.

Ihan perinteiseen viestintäpuoleen eli sähköpostien kirjoittamiseen toivoisin myös jämäkämpää otetta kaupungilta. Olen vuosia sitten kuuluttanut, että kaupunki voisi laatia palveluperiaatteet. Minua ei jotenkin otettu tosissaan. Vika taisi olla siinä, etten osannut tuoda asiaa selkeästi esiin (entä se oma viestintä, heh). Mielestäni olisi tärkeää, että kaupungin @vantaa.fi -posteihin vastattaisiin viimistään kahden päivän sisällä.

Vastauksella en tarkoita sitä, että viestin tulisi olla valmis ja hiottu, vaan sen tulisi sisältää tietoa siitä, koska varsinainen vastaus tulee, kuka siihen vastaa - tai vähintään sen, että "viestisi on huomattu".

Jos oikein mentäisiin luoviksi, niin mielestäni kaupunki voisi julkaista nettisivuillaan tai "jossain" kaiken viranomaisviestinnän, jonka se tuottaa ja voi julkaista. Tällöin vältyttäisiin päällekkäisiltä näpynäpyttelyiltä ja voitaisiin hyödyntää vastauksissa linkkejä. Esimerkkinä heitän tähän sen, kun pyysin Aviapolis - asukkaiden alue -sivulla ihmisiä lähettämään sinne saamaamiaan vastauksia linjastopalautteeseen HSL:ltä.

HSL:n vastaukset eri ihmisille olivat lähestulkoon identtisiä. Jos nuo vastaukset löytyisivät netistä (kuten myös kaupunginvaltuutettujen valtuustokysymysten vastaukset), niin aikaa säästyisi sekä kysyjiltä että vastaajilta.

Viime viikolla ehdotin eräässä seminaarissa, että Vantaan kaupunki elinvoimaistaisi viestintäänsä. Tämä vinkki luvattiin ottaa vastaan. Kiitos. Odotellaan!

FB-kirjoittelun kirvoittama neuvonpito Sinisessä puistossa

Sinisen puiston neuvonpidon muistiinpanot 31.8.2015

Tasan kello kuudelta jyrisi Kartanonkosken Sinisessä puistossa. Vaikka paikalla oli parisenkymmentä mopoilijaa (ilman mopoja), löytyi syyllinen yläilmoista. Ukkosen ja sadekuuron pakottamana koko jengi siirtyi viereisen taloyhtiön tunnelliin. Mukana oli:

- alueen nuoria iso joukko

- kourallinen alueen aikuisia

- nutalaisia ja katutiimiläisiä 5-6

- aluekoordinaattori Pilvi Kallio-Meriläinen (keskustelun koordinoija)

- lähipoliisi Anne Laakso
- vihrealueyksikön edustaja Eija Välimäki

- FB:n ylläpidon edustajana Jaana Huhta (sihteeri)

Miksi kokoonnuimme Siniseen puistoon? 

Puistosta on tullut nuorten vakiintunut hengailupaikka. Se sijaitsee lähellä koteja: kaikilla ei ole kuitenkaan mopoa jolla kulkea kauas kotinurkilta. Puistossa viettää aikaansa eri ikäisiä lapsia ja nuoria. Nuoret ja pikkulapset ovat tulleet keskenään hyvin toimeen, mutta aikuiset ovat valittaneet mm. mopoilun aiheuttamista äänistä, kiihdyttelyistä ja ajelusta puistossa ja puistoteillä. Lisäksi talot on rakennettu liki ns. skeittipuistoa, joten alue on valmiiksi konfliktiherkkä. Muutaman kuukauden ajan Aviapoliksen FB-sivulla on käyty kiihkeää, välillä asiatontakin keskustelua, joka on johtanut tähän miittiin. Vantaan kaupungin asukaspalvelut otti FB:n ylläpidon yhteydenotosta hienosti kopin. Nuorten toiveena on koko ajan ollut: tulkaa puhumaan face-to-face. Nyt siihen luotiin tilaisuus.

Aluksi neuvonpidossa keskusteltiin liikennesäännöistä. Missä saa ajaa ja missä ei saa ajaa? Mopokortin ajaneet tietävät kyllä. Puistossa, puistoteillä ei saa ajaa. Eikä Tammiston metsässä, sillä se on luonnonsuojelualue. Mopon parkkeerauksen säännöt täytyy kerrata ainakin niiden, joilla on vielä mopokortin kirjalliset edessään.

Periaatteessa mopon voi kävelyttää puistoon, jos sitä ei uskalla tai malta jättää parkkiin esimerkiksi Alepalle tai viereisen taloyhtiön "vapaahkolle" parkkialueelle. Aluepoliisi vinkkasi kuitenkin, että kun ärsyyntynyt aikuinen näkee mopon leikkipuistossa, niin se on sinne ajettu. Sana sanaa vastaan. Kuka ketäkin uskoo. Parempi on jättää parkkin. Paikalla olleet aikuiset kiittelivätkin, että keskustelun jälkeen mopoilu puistossa on rauhoittunut. Kaikkia ei kuitenkaan koskaan mikään informaatio tavoita; alueella vierailee paljon ulkopuolisiakin. 

Sitten keskusteltiin mahdollisuudesta luoda puiston yhteyteen mopoparkki. Jaana H. lupasi olla yhteydessä kaupunkiin ja siellä Jarmo Pajuseen ja tiedustella, voisiko kaupunki tällaisen parkkialueen osoittaa puistosta. Nuorisotoimen mopotiimiläiset kertoivat, että Tikkurilan alueelle on suunnitteilla mopohalli. Mopohallia voitaisiin yhdessä lobata Aviapoliksen suuntaan (aluetoimikunta, nuorisotoimi, asukkaat). Joka tapauksessa jonkinalainen ajoharjoittelupaikka olisi tarpeen alueen mopoikäisille. Tällä hetkellä Tuupakassa on halli ja joitakin puolilaittomia ajopaikkoja löytyy myös. Viralliselle olisi todella tarve!

Lähipoliisi tähdensi, että häiritsevä ajo on kielletty. Kaikki ylimääräinen pärinä, joka ei liity siirtymiseen paikasta A paikkaan B, alkaa helposti ärsyttämään. Koululaisten tulisi ymmärtää isejä ja äitejä, jotka eivät lomaile kesä, heinä, elo: aikuiset tarvitsevat unta (ovat tällöin myös vähemmän kärttyisiä). Kun kello lyö iltakymmenen, niin viimeistään silloin päräytetään vaikkapa Wintin pihalle, jossa kuulemma saa päästää ääntä ihan kunnolla. Tai sitten vain lasketaan Sinisessä volyymiä sille tasolle, että muu Aviapolis saa nukkua.

Nuorisotoimen katuosasto kommentoi myös, että usein autojen ja moottoripyörienkin pärinät laitetaan mopoilijoiden piikkiin. 

Viheralueyksikön edustaja kertoi saaneensa palautetta, että Sinisen puiston ympäristössä kuluu paljon aikaa roskien keruuseen. Keskusteluissa tuli esiin se, että nykyisten roskisten kapasiteetti ei ole riittävä. Eli kaupungin suuntaan lähti viesti, että tarvitaan joko enemmän tai suurempia roskiksia. Roskainen ympäristö ei lisää kenenkään viihtyisyyttä - silti roskaajia on kaiken ikäisiä. Joskus myös alueen varikset ja lokit käyvät roskiksissa haaskalla. 

Keväällä FB:ssä vihjailtiin myös siitä, että alueen "graffitit" tai "tägit" eli seinien sotkemiset olisivat nuorten tihutöitä. Tällainen vihjailu on todella lyhytnäköistä, eikä edistä mitään hyvää. Lähipoliisi kertoi, että heillä on syyllinen tiedossa, eikä kyseessä ole kukaan alueen nuorista.

Seuraavaksi keskustelimme Ykä-videoista. Lähipoliisi kertoi, että poliisina hän joutuu aina miettimään omaa käytöstään: nykyään kuvataan joka paikassa. Ja kuvaaminen yleisellä paikalla: on sallittua. Aikusten tuleekin pohtia, kuinka nuoria kannattaa lähestyä, jotta saadaan asiat puhuttua ja sovittua ilman aihetta laittaa kameraa pörräämään. Miksi huutaa törkeyksiä nuorille omalta parvekkeelta? Kannattaako antaa syytä Ykä-vidoille? Kameroista ja kännyköistä emme enää eroon pääse.

Rikoksista epäiltyjen kuvien laittaminen nettiin on sitten jo kunnianloukkauskeissi. (Aviapoliksen sivuilla ei tällaisia kuvia enää katsella).

Lopuksi aluekoordinaattori kyseli kaikilta toiveita ja odotutuksia. Joku ehdotti, että tavataan uudestaan tällaisella porukalla. Niin voidaan varmasti tehdä, jos aihetta ilmenee. Nuorten toiveena oli myös, että aikuiset tulisivat keskustelemaan kasvokkain, eivätkä valittaisi ja provosoisi Facebookissa. Moni joka on tullut jo juttelemaan, on lähteynyt paikalta tyytyväisenä. Sovittiin myös, että FB-sivulla valittavat aikuiset pyydetään esimerkiksi Wintille puhumaan nuorten kanssa. Neuvonpidossa ei valittajia näkynyt, mutta ehkä Nutalle piipahtamiseen löytyy joskus sopivaa aikaa.

Kartanonkosken urheilupuiston viereen on valmistumassa skeittipuisto, jonka yhteyteen ollaan jo joukolla keksimässä muutakin aktiviteettia. Varmasti osa hengailusta siirtyy luontaisesti sinne, ja tällöin Sinisen puiston rooli menee uudelleen mietintään. Puiston suunnitteluun on tarkoitus osallistaa nuoria ja muita käyttäjiä. Silloin remmissä ovatkin jo uuden sukupolven mopoilijat - mutta hieno juttu tulevaisuudelle!

FB-ylläpitäjä halusi lisäksi viedä palloa ja viestiä Aviapoliksen aluetoimikunnalle. Keskustelkaa alueen ikärakenteesta ja sen mukaisista tarpeista! Monen mukana olleen aikuisen kotona on kasvamassa tulevia mopoilijoita, eikä kokonaispärinä tule aikoihin vähentymään. Nuorten tulee saada hengailla: parasta on hengailla kotien lähellä ja meidän kaikkien omalla alueella. Yritetään yhdessä neuvotellen toimia niin, että voimme sopuisasti elää ja antaa muidenkin elää ihanassa Aviapoliksessamme.

Kiitos kaikille osallistujille! 

Erityiskiitos Pilville!

Aviapoliksen Facebook-sivun ylläpitäjän keittiösosiologinen pohdinta

Perustin asuinalueellemme oman Facebook-sivun jo monta vuotta sitten. Aviapoliksen sivu on varmasti yksi ensimmäisistä kaupunginosasivustoista Suomessa. Nyt noin kahden ja puolen tuhannen jäsenen yhteisössä käydään vilkasta keskustelua alueen asioista, muun muassa tapahtumista, liikenteestä ja palveluista. Muun muassa.

Vasta ihan viime vuosina melkein vihoviimeisimmätkin myöhäiset omaksujat ovat saapuneet Facebookiin. Alueen nuoret ovat myös saavuttaneet Facebook-iän. Onkin hienoa, että yhteisössä on eri ikäisiä äänessä.

Samaan aikaan kun muissa Facebook-ryhmissä ja seinissä vauhkotaan monikulttuurisuudesta ja ollaan avoimesti rasistista, olen yhtenä ylläpitäjänä joutunut kaupunginosasivullamme tilanteisiin, joissa olen todella joutunut miettimään, missä menee sananvapauden tai sitten ihan vain hyvän käytöksen ja maun sekä asiallisuuden raja. 

Olen joutunut miettimään sitäkin, että joudunko minä miettimään näitä. Olenko ylläpitäjänä ja perustajana vastuussa siitä, mitä yksittäiset ihmiset kirjoittavat. Ja voinko ohjeistuksella, kommenttien ja jopa henkilöiden poistolla ohjata keskustelua sellaiseen suuntaan, jota alunperin tavoittelin tämän sivun sisällöksi. Tai kiinnostaako minua tällainen paimentaminen ylipäänsä. Onko minulla siihen aikaa. Enhän itsekään ole ollenkaan objektiivinen enkä puolueeton.

Viime aikoina yleisten tapahtumien ja ilmiöiden ja näihin rinnasteisten asioiden lisäksi sivustolla on jahdattu kuvan kera epäiltyjä pyörävarkaita. Lisäksi ihan sinänsä asiallisten huolipostausten *nuoret juo metsässä* kommentointi on karannut kauaksi niin sanotusta sivistyneestä keskustelusta.

Näin keittiösosiologina on ollut myös mielenkiintoista havainnoida, kuinka aikuisetkin viitsivät usein ihan omalla naamallaan ja nimellään solvata ja haukkua suoraan toisia yhtä tunnistettavia henkilöitä. Onko kaikki tämä patoutunut kiukku ollut meissä pinnan alla - joskus purkautuen nakkikioskilla ja vauvapalstalla? Kunnes tuli Facebook.

Erilaisissa elämäntilanteissa elävät ihmiset ärsyyntyvät herkästi toisenlaisessa elämänvaiheessa olevien toiminnasta. Pikkulasten vanhemmat hermostuvat mopojen pärinään. Autoilijoita ärsyttävät alfaurostelevat pyöräilijät. 

Koska olen teinin vanhempi, niin elän mopon pärinän ja teinien maailman ymmärrysvaihetta. Muistan, kuinka me viistoistakesäisinä kokoonnuttiin päiväkodeille, ja pääni kääntyi aina mopon pärinän suuntaan: kuka? Minua taas ottaa niin päähän ne autoilijat, jotka eivät huomioi kolmion takaa tullessaan meitä pyöräilijöitä - vain autot.

Tunnistan itsessäni kiukun ja jopa vihaisuuden, kun taas joku meinaa ajaa minut kumoon pyörätielle. Ja kun taas teinejä ja vanhempia solvataan Aviapoliksen palstalla. Koen, että oikein hakemalla haetaan vastakkainasettelua ja kerjätään samanmielisiä lisäkommentteja. En välttämättä ole oikeassa - tai väärässä. Se on vain tunne, mikä minulle tulee.

Silloin pidättäydyn kommentoimasta. Yritän hillitä itseni, koska tiedän, että saattaisin katua ja hävetä jälkikäteen. Yritän käyttäytyä kuin aikuisen kuuluisi. Ei onnistu aina.

Kaupunginosapalstalla ihmisiä yhdistää pelkkä asuinalue. Eli meitä on joka lähtöön. Siksikin kannattaa miettiä ylimääräisen kerran ennen sivulle postaamista, että liippaako aihe liian läheltä yksittäisiä henkilöitä ja ihmisryhmiä. Minkälaiset asiat voisivat oikeasti löytää ratkaisunsa Facebookin kautta? Mitkä asiat kuuluvat kaupungille, poliisille, suoraan vanhemmille?

Nykyteinit ovat melkein diginatiiveja. He ovat tottuneet täysin erilaiseen onlinekommunikointiin kuin me nelikymppiset. Ask.fm:ssä tappouhkaukset kuitataan sopivilla hymiöillä, eikä moniinkaan kiukkuketjuihin jäädä vellomaan, vaan siirrytään seuraavaan aiheeseen. Olen pohtinut, mitä tämä tekee rl-kommunikaatiolle, mutta se on jo oikeiden sosiologien tutkimuskohde.

Silti - nuorilta ei voi odottaa aivan yhdenvertaista valmiutta haastaa meitä aikuisia nettikeskusteluissa(kaan). Täytyy hieman antaa pitempää siimaa. Ei myöskään voi odottaa tasavertaista, kypsää käytöstä reaalimaailman puolella: rajojen hakeminen ja rikkominen vain kuuluu itsenäistymiseen ja elämään opetteluun. 

Tärkeää olisi yrittää keskustella ja kasvattaa niin, että molemminpuolinen kunnioitus säilyy.

Ne on meidän lapsia.

Digimarttyyrin pakkokeinot vähissä - lukemisen puolustuspurskahdus

Huolestumiseni lasten ja nuorten kännykköitymisestä purskahti tällä viikolla taas pintaan, kun vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää ja esimerkiksi Hesarissa keskusteltiin siitä, ettei pojille (muka) löydy houkuttelevia kirjoja. 

Olen muutamaan kertaan kirmannut maanisena kotiin lähikirjastosta: "siellä oli älyttömästi niin kiinnostavia nuortenkirjoja, että hädintuskin maltoin aikuisten osastolle!" Vastaanotto on ollut korkeintaan hekoheko evvk. Tänään sain palautetta, etten ole kuulemma ainut äiti, joka on tyrkyttänyt Tiina-kirjojaan. No hyvä että on vertaistukiryhmäläisiä. Kai tätä on liikkeellä muuallakin.

Joku kanssa-ajattelijoistani kirjoitti aamuisessa Hesarissa, kuinka ihan nuorenakin voi lukea vaikkapa Waltaria. Peukku! Otsikko oli: Lukeva ihminen ei pitkästy koskaan [samanmielisyyshymiö]. Kukaan ei oikeastaan enää minulle valittele, jos pitkästyttää. Tiedätte kai miksi.

En haluaisi yhtään elää vastakkainasettelun aikaa, mutta todistettavasti pelit ja somet vievät aikaa herkimmin juuri kirjojen lukemiselta. Toki myös televisio jää tappiolle, ja se on sille ihan oikein.

Ymmärrän niin pirun hyvin, miksi ja miten tähän on tultu. Käytänhän itsekin aika laajalla skaalalla eri höpöttimiä, seuraan blogeja ja asiantuntijakanavia. Joskus huomaan jääneeni kännykän kanssa luuppiin: hypin eri palveluiden välillä odottaen notifikaatioita ja uutta viihdykettä. Huom! Joskus. Tunnustan, että tunnistan koukutuksen tunteen.

Joitakin vuosia minullakin meni, että luin kirjoja vähemmän kuin aikaisemmin. Online-elämän sosiaalisuus ja välitön palaute vievät herkästi mukanaan, ja niiden maailma seuraa offlineekin aivan eri tavalla kuin Karvajalan seikkailut: "Mulla on nyt fiilis, että olis ihan pakko saada Instaan joku kuva." "Kenen WhatsAppi piippaa kestona?" "Täytyy tsekata WA:sta, koska se on viimeksi ollut onlinessä."

Huomaan tunnistavani itsessäni lieviä digimarttyyrin oireita. Kun minulle kerrotaan innostuneesti PlayStation-lätkätuloksia, niin joudun työstämään innostunutta suhtautumista. Tässä teen nykyaikaorientoituneiden kasvattajaneuvojien mukaan hallaa ja väärin. Pelitutkijan mukaanhan minun tulisi perehtyä peli-intohimoon. Pelaaminen on tullut jäädäkseen!

Oma intohimoni on kuitenkin kirjoissa. Olen kolme vuotta harrastanut "Sata kirjaa vuodessa" -meemiä. Suosittelen lukemista, puhun kirjojen puolesta. En suostu (ainakaan vielä tai ihan helpolla) uskomaan, että kirjat olisivat jäämässä vanhanaikaiseen maailmaan ja että lukeminen olisi enää vain keski-ikäisten ja siitä ylöspäin olevien harraste.

Mitä tässä voi muuta tehdä? Lukea iltasatua ääneen armeija-aikaan asti? Jatkaa omaa jupinaansa ja näyttää esimerkkiä? Vaatia koulusta apukeinoja? Ottaa pakkokeinot käyttöön?

Toistaiseksi en ole edelleenkään kovien rajoitusten kannattaja. En myöskään kovasti pidä näistä digimarttyyrin elkeistäni: "taas kännyllä", "välillä ulos", "mikä peli sulla nyt on?" Lasten ja nuorten väliset suhteet hoituvat nykyään aivan eri tavalla kuin viisi vuotta sitten. Se on hyväksyttävä. Sen hyväksyn.

Mutta jos ja kun minussa vielä pieni oppositiolainen nostaa päätään, niin se huutaa kirjojen ja kirjallisuuden puolesta. Tässä asiassa olisin valmis nousemaan barrikadeille. Ainakin osoittamaan, mitä mieltä olen. Tokko muuta voin.

Kännyäddiktit komeroituvat ja analogiavanhemmat motkottavat: "kaikkidataa vaan"

Kirjoitan jälleen osin vanhemman, osin "21st century digital girl:n" roolissa. Hämmästelen, pohdin, liioittelenkin ja asetan kysymyksille alttiiksi sitä, miten nopeasti me ihmiset olemme antautuneet somedian, pelimaailman tai yleisemmin "digitaalisen virran" viemiksi. Ei hyvän ja pahan vastakkainasetelmaa. #justsaying

Hiihtolomalla vierailin laivalla "päivä Tukholmassa" -risteilyllä. Silja Symphonyllä toimi wifi, jotenkuten. Jossakin kohdassa paremmin kuin toisessa. Löysimme pian sen kohdan, missä löytyi parhaiten kenttää: "käydään dataamassa." Hermoilin, kun yhteys ei toiminut kunnolla. Lopuksi kuitenkin johtopäättelin, että olisi ollut parempi, jos koko kaistaa ei olisi ollut ollenkaan: yrittelyajat voisi viettää huoletta reaalissa. Pohjahytissä yritin nukkua ilman Kalle Haatasta. Siellä ainut toimiva media oli dekkari ja offline-Spotify.

Olen ihmistyyppinä herkästi medioiva: luen, kirjoitan ja viestin hyvin mielelläni. Vielä muutama vuosi sitten kuuluin varmasti teknisesti ylivarustautuneimpien ja hevijuusereiden luokkaan. Joskus sain huomautuksia siitä, kuinka olin "liikaa koneella." Nyt viiden hengen perheessäni on 5 kännykkää, iPad, pari kannettavaa ja pöytäkone. Kun saavutaan jostakin, kaikki tarttuvat omiinsa ja katoavat hetkeksi. 

Halutaan tietää "missä mennään", "mistä puhutaan", "onko jollakulla mulle asiaa." Offlinetilassa paine kasaantuu: tsekattavaa kertyy suuremmalla todennäköisyydellä sitä enemmän, mitä kauemmin on "ulkona". Etenkin jos oma kuva tai status on puntarissa, täytyy peukkujen määrästä pysyä kärryillä herkeämättä.

Nykylasten vaipat on vaihdettu kännykkä toisessa kädessä. Jokainen kehitysvaihe on nähty ja jaettu kännykameran läpi. Vielä sentään jotkut vanhemmat hellantelttastelevat sitä, kuinka oma kaksivuotias diginativioi hakemalla kosketusnäyttöä television ruudusta tai pelaa maaninen katse naamallaan peliä, josta aikuinen ei enää edes havainnoi mitään muuta kuin sekamelskaista mellastusta. Vauva-aikana ylevät kasvatusperiaatteet ovat mielessä: minun lapseni ei ainakaan tule pelaamaan liikaa. 

Mielestäni ei siis ole ihme, että lasten keskinäinen sosiaalisuus alkaa olla yhdessä dataamista. Kyläkaverit tulevat leikkimään eli pelaamaan: rinnakkainpelaamisessa on sentään jollakin tavalla livekontaktia. Hyvinkin pienten normileikki on muuttunut velvollisuudeksi, jolla miellytetään vanhempia; hankitaan pelilupaa: "me leikittiin jo." Joissakin perheissä pidetään sinnillä kiinni nettirajoista: lapset katoavat kirjastoon tai kaverille, jonka luona voi rauhassa kännyillä. Siinä kaverin vieressä. 

LittlesPetShop, Gosupermodel, Moviestarplanet... erilaiset sosiaaliset pelit ja maailmat tulevat ja menevät vyöryten.

Aikuisilla on vielä hataria muistikuvia siitä, mitä maailma oli analogisena aikana. Siksi sukupolvestamme löytyy joitakuita niitä, jotka eivät koukuttaudu katsomaan omalta laitteeltaan the very interestingiä kanavaa, jossa on sitä ihan just mulle. Tai niitä, jotka vasta ihmettelevät Twitteriä ja käyvät läpi samat ihastuksen huokailut kuinka "kaikkien pitäisi olla Twitterissä" ym. metailut, jotka jokainen omaksuja on suorittanut aikanaan. Sinne katoaa heistäkin osa, yksi kerrallaan. Ja sitten nauretaan, kuinka missattiin bussipysäkki twiittaamisen takia. Ja twiitataan se. Muu aika mietitään omaa elämää Facebook-statusmakerin läpi. 

Jos katoavat kauppakeskukset ja putiikit tulevaisuudessa, niin "katoavat" kenties myytävätkin, kuten lelut. Olen jo pitkään käyttänyt vasta-argumenttina ostamiselle leikkimisen vähyyttä. Lapsia ei näy enää ulkona laumaeläimelemässä ja kuluttamassa aikaa syljeskelemässä asvalttiin. Kotona viihtymättömät oleskelevat korkeintaan kauppakeskuksissa kännykkä nenän alla. Vanhemmat saavat omalle "hyvin tärkeälle bloggauspuuhalleen" aikaa, kun lapset ovat koneella, eivätkä pyöri vieressä valittamassa tekemisen puutetta (lue: kinumassa iPadiä tai pelilupaa). 

Uskon, että nyt ja etenkin tulevaisuudessa hyvin suuri prosenttiosuus lapsista koukuttautuu kännykkään ja nettiin niin, että muu tekeminen menettää osin merkityksensä. Dataaminen ei tarkoita sosiaalisuuden kuolemista, vaan joiltakin osin se lisää tai ainakin muuntaa sosiaalisuutta: kaveriverkostot saattavat laajentua ihan mihin suuntaan tahansa. Vanhempien ote nuoristaan löystyy: kavereiden nickit vaihtuvat, eikä Jussi01 ole koskaan käynyt esittäytymässä, mutta silti hän voi istua mukana aamiaispöydässä.

Monet aikuiset eivät keskustele pelaamisen tai nettailun sisällöistä, sillä ilmeisesti koetaan, että siinä on jotakin pahaa, väärää, vältettävää. Lasten nettitekemisistä ei niin tiedetä, mutta sitä pyritään kuitenkin rajoittamaan ja ohjaamaan johonkin "järkevään" ja "kehittävään". Analoginen alkutaipaleemme on mielessä "wanhana hyvänä aikana", jonka malleja kohti pitäisi ohjastaa. 

Vanhemmat tarkoittavat tietysti hyvää. Halutaan estää nuorten yksipuolinen fyysinen passiivisuus ja komeroituminen. Pointti. Rajoittaminen aiheuttaa ärtymystä, riitaa: onhan kyseessä myös sosiaalinen eristäminen kavereista.  

Odotan uteliaana, tuleeko minkäänlaista luontaista stauraatiopistettä vastaan. Olen kuullut nuorten huolestuneen "liikaa nörtteilevistä" kavereistaan: "Se ei lähde enää mihinkään." Jonkinlaista sosiaalista kontrollia ilmeisesti on kehittymässä, mutta sekin saattaa olla heijastumaa analogiavanhempien oikeuskäsityksistä.

Menetämmekö sukupolven, joka saa mellastaa netissä kuin Kärpästen herrassa?

Nuorten välinen sosiaalinen kanssakäyminen on siirtynyt nettiin. Joukkochatit, yksityisviestit, nickilliset ja nimettömät ketjut tarjoavat mahdollisuuden osallisuuteen ja jopa sellaiseen sosiaaliseen nousuun, joka ei reaalimaailmassa olisi välttämättä mahdollista. Netistä löytää seuraa, huomiota, vastakaikua ja vertaistukea.

Epäilen myös, etteivät teinit enää hengaile kouluilla, kaupan nurkilla tai muuallakaan siinä määrin kuin esimerkiksi minun nuoruudessani. Miksi hytistä pakkasessa, kun voi skypeillä omassa sängyssä. Se on toisaalta hyvä: kotona oleminen on parhaassa tapauksessa kypsyttävää ja kukkahattutätimäisesti voi sanoa, että "pysyvätpähän poissa pahanteosta."

Netissä voi ujonpuoleinenkin tyyppi nousta esiin taidoillaan, joita ei kehtaisi ihan livemaailmassa esittää.
"Täl tyypil on montkymmenttuhat fanii."
"Ai miks?"
"No kun se osaa tehä tollasen ilmeen."
"Ahaa"

Netti tekee nuorten ongelmat eri tavoilla näkyviksi: esimerkiksi nuorten tyttöjen pahoinvointiblogien viiltelykuvat kertovat yksinäisyydestä, mielenterveysongelmista ja lohduttomuudesta. Purkautumiskanavien olemassaolo on hyvä: ehkä ongelmiin voidaan tarttua sitäkin kautta. Koska olen itse kiinnostunut marginaaleista, löydän useinkin sivuja, jotka ovat kuin avunhuutoja. Lähetän tällöin linkin ja jatkovastuun osaltani etsivälle nuorisotyölle etsiva.nettityo@nuortenpalvelu.fi.

Toisaalta netti mahdollistaa epäsosiaalisuuden uudet muodot. Perinteinen koulukiusaaminen jatkuu joukkokiusaamisena mitä kieroimmissa muodoissaan eri sovelluksissa. Välillä tuntuu, että erilaisesta kiusanteosta on tulossa netin valtavirtaa. Kuvamanipulaatiot, nimettömät herjausketjut, nakukuvien lähettely lähes ventovieraille, valeprofiilit ja muut ikävän kääntöpuolen käyttäytymistrendit uhkaavat muuttua normikommunikaatioksi, jolloin ei enää voida
puhua nettikiusaamisesta, vaan yleisestä rajojen, käytöstapojen ja toisten kunnioituksen katoamisesta, jonka nimettömyys, kasvottomuus ja etäisyys mahdollistavat.

Kyyninen voisi ajatella, että nuorille on annettu virtuaalinen maailma, jossa toimimisessa heillä ei ole malleja, ohjeita eikä hyviä esimerkkejä. Vanhemmilla ja opettajilla ei ole luontaista roolia näissä nuorten parvikeskusteluissa eikä sovellusten sekamelskassa. Kun aikuisten omissakin sosiaalisen median kansalaistaidoissa on kovasti kohennettavaa, on vaikea löytää asiantuntevaa ja auktoriteetillista perustaa ohjata toimintaa mihinkään suuntaan.

Ehkä voisi ajatella niinkin, että "kyllä se siitä tasoittuu." Sitä ennen tapahtunee kuitenkin vielä useita halookeissejä, "verkkopakoja", maineenmenetyksiä ja ehkä jotakin vakavampaakin. Menetämmekö tässä yhden sukupolven, joka joutui esitestaamaan rajat, tavat ja roolimallit sellaisessa nettimaalimassa, jossa he saivat mellastaa alkuun kuin Kärpästen herrassa.

Mielestäni tähän ongelmaan pitäisi herätä kaikilla tasoilla: näen huutavan tarpeen tämän yhteisen asian haltuunottamiselle. Ylätasoilla voitaisiin ohjeistaa ammattikasvattajia huomaamaan, osallistumaan, ohjaamaan ja olemaan läsnä. Mediakasvatus erillisenä siilona ei välttämättä ole se, mitä eniten tarvitaan. Konkreettisemmin tarkoitan sitä, että (sovelluksesta viis - niitä tulee ja menee) opetuksessa ei rajattaisi nuorten nettimaailmaa ulos joksikin harmaaksi alueeksi tai kotivyöhkkeeksi. Vanhempien osallistuminen ja kiinnostus nuorensa kännyilyyn on kuitenkin ihan se ykkösasia.

Minä ainakin ilahdun aina, kun saan Kikiin kuvia ja viestejä ihan randomina.